Kahvia juodessa selvisi toinenkin seikka.
— "Me panemme koko pellon puhtaaksi tänään", ihasteli isäntärenki.
— "Ja sitä ei ole ennen tällä palstalla tapahtunut", jatkoi vanha
Taneli ylpeänä.
— "Me olemme onnen myyriä", sanoi Ville Ollille ja Rainarille. "Kotona leikkuu loppui ennemmin kuin ennen ja täällä niinikään. Kun vain nyt kaikki uuten uhkain ahertaisivat viimeiset."
— "Ei hoppu hyväksi", sanoi Olli ja huokasi nähdessään, miten pitkälti vielä oli Lentolan puutarhanaitaan, johon pelto loppui.
— "Hyvin tehty, paljo voitu", sanoi Lentolan patruuni, kun hän illemmalla pellolle tuli. Eikä hän liiaksi kehassut. Vilja oli tarkoin korjattu, kuhilaat kunnolliset ja jo ennenkuin aurinko painui Vanajaveden toisella puolella olevan metsän taa, asetettiin viimeinen viikate puutarhanaidalle, ja kaikki auttoivat sitoessa viimeisiä lyhteitä ja pystyttäessä viimeisiä kuhilaita. Isäntäänkin työinto tarttui. Hän kantoi lyhteitä ja kuhilaita. Mutta kun hän taittoi hatun muutamalle viimeiselle kuhilaalle, kävi niin surkeasti, että se vierähti maahan, kussa ikään hän oli selkänsä kääntänyt.
Vanha Taneli nosti lyhteen ja taittoi sen uudestaan.
— "Kaikki poikaset tässä yrkäilevät, kun eivät kuitenkaan pysty", hän sanoi niin kovasti, että Lentolan tallirenki sen kuulisi. Taneli luuli näet hänen kyhänneen hattua kuhilaalle. Kaikki purskahtivat nauramaan, ja lentolainen, joka heti yskän ymmärsi, nauroi itsekkin, niin että vesi silmistä tippui.
— "Vanha Taneli, poikasuus on vierähtänyt", hän sanoi. "Mutta jollet sinä itse tällä samalla pellolla neljäkymmentä vuotta sitten olisi opettanut minua kuhilaalle hattua panemaan, niin luulisinpa, etten sitä osaa. Sinä tiedät, että minä osaan. Taneli, sinä tiedät sen", hän lisäsi, tarttuen vanhan ukko-Tanelin käteen.
Taneli nolostui niin, ettei saanut suustaan luotuista sanaa, ja kyynelkarpalo vierähti hikihelmien sekaan hänen päivettyneelle poskelleen.