Pojat ehättivät ehättämistään, ja pari kertaa täytyi Villen muistuttaa Ollia, ettei hän viskelisi lyhteitä. Innoissaan he eivät muistaneetkaan väsymystä eivätkä janoa. Ja kun vain voi olla ajattelematta niin hyödyttömiä kuin väsymystä ja janoa, niin jaksaa kestää uskomattomasti.
Hullummasti kävi vanhalle Tanelille. Hän juosta hynttyytti lyhde molemmissa kainaloissa ja kaksi, kummassakin kädessä, mutta sittenkään hän ei ennättänyt tasassa kuhilaastaa. Mutta ei hätää niin kauvan, kun hän pysyi toisten kuhilaastajain edellä.
— "Olipa vahinko", sanoi Ville isäntärengille, kun Lentolan päivälliskello soi, "nythän se sujui niin rivakasti."
— "Tuolla metsänlaidassa kai me syömme", arveli Olli. "Sinne näkyvät hirmuisesti ruokaa kantavan."
Ei yksikään ajatellut, että Ville ja Olli ja Rainar menisivät päivälliselle kotiin. Mäenrinteessä ei ainoastaan ollut sijaa heille niinkuin kaikille muillekkin, mutta sen lisäksi oli taloudenhoitaja, joka kaikki järjesti, hakenut heille kauneimman paikan, ja sinne oli ihan heitä varten viety iso viilipytty.
Siinäkös hilskettä ja puheen pärinää, kunnes kaikilla oli paikkansa! Mutta sitten kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin puulusikkain hiljainen kapse viilipytyn laitoja vasten. Jos joku silloin olisi kulkenut pitkin metsäpolkua raja-aidan takana eikä olisi sattunut pellolle päin silmäämään, olisi hänen ollut mahdotonta arvata toista sataa henkeä istuvan siinä ihan lähellä — niin hiljaista oli.
Rainar oli ihmeissään. "Jospa tietäisitte, millaista melskettä on päivällisillä Helsingissä" hän sanoi.
— "Täällä syödään aina hiljaa", selitti Ville. "Eiköhän se tulle siitä, että ennenvanhaan pidettiin ruoka pyhänä. Sen tähden syödäänkin avopäin. Katsohan, ei kellään ole päähinettä."
Rainar huomasi Villen ja Ollinkin olevan paljain päin, ja hänkin silpasi paikalla hatun päästään.
— "Sanotaan tukan lähtevän hatun mukana, jos syö hattu päässä", tiesi
Olli.