— "Emmeköhän riisu puseroita", ehdotti Ville, "voimme muuten helposti vilustua."
Aurinko paahtoi jo niin, että ohut puserokin tuntui liialta. Ville hikoili; suuria, kirkkaita hikihelmiä tipahteli lyhteelle joka kerran sitä sitoessa. Olli oli kuin "paistettu" ja Rainar sanoi ihan sulavansa. Eipä ihmekkään. Vanha Taneli arveli, ettei hän montakaan niin kuumaa päivää ollut elänyt ja hän oli kuitenkin jo lähes seitsenkymmenvuotias, vaikkei hän sitä ihan täsmälleen tiennyt. Tottuneimmatkin olivat varin tautta ihan kelteisillään. Ja Ville huomasi isäntärengin paljaita, jänteviä käsivarsia pitkin hien virtana valuvan aivan niinkuin hänelläkin.
Ukko Krymmi ei vain ollut varista tietä pannakseen. Ahdas, musta lievenuttu, jonka selkä välkehti vihreälle ja keltaiselle, oli tiukasti napitettu ja valkea huivi kääritty hänen laihan kaulansa ympärille niin huolellisesti, kuin pelkäisi hän vilustuvansa. Mitä korkeammalle aurinko kohosi, sitä ylemmä hänen ilonsa yleni ja sitä kiivaammin käyrä liikkui. Yhä uusia säveleitä viulu lauloi.
— "Soitto vaikuttaa niin kummallisesti", tuumi Ville. "Levosta ei puhettakaan, niin kauvan kuin Krymmi soittaa."
— "No, kyllä minä", sanoi Olli, "mutta mitäpä se hyödyttäisi. Antaa solua vain, kun on tullut kerran tulluksi."
Äänettöminä he työskentelivät vilkasemattakaan muualle ja vähintäkään aavistamatta, että lentolainen, joka oli tullut työn menoa katsomaan, kohta seisoi ihan heidän takanaan.
— "No, niin sitä pitää. Olkoonpa ruiskin silloin miten valmista hyvänsä", hän sanoi.
Töin tuskin pojat malttoivat tervehtiä.
Työ keskeytyi patruunin puhutellessa isäntärenkiä, ja paikalla livahti Lassilan Aukusti, joka vierimäisellä saralla etumaisinna leikkasi, kappaleen edelle.
Isäntärenki sen kyllä älysi. Vaikka hän taas alottaessaan näytti entiseen tapaansa levollisin ottein niittelevän, huomasi Ville viikatteen hujauttavan jalkaa pitemmälti. Ilmonen ja tallirenki, jotka tulivat perästä, lisäsivät vauhtia, mutta eivät toisenkaan saran miehet mielellään heitä edelle päästäneet. Ei vain niillä kahdella saralla, vaan kohta koko pellolla kilpailtiin. Kukaan ei enää malttanut puhella, ja kaljakorvot, joita ei enää kukaan siirtänyt, jäivät niin kauvas, että ne sinne unohtuivat. Leikkaamaton ruis ei enää ollutkaan suorana viivana järven rannasta metsän laitaan. Lahermia ja niemekkeitä oli sinne ilmestynyt, ja etäisimmässä käressä seurasi isäntärengin kookas vartalo hitain, tasaisin liikkein Krymmin marssia.