Krymmi nyökytti ystävällisesti päätään kaikille ja iski silmää iloisesti samalla irnistellen ja virnistellen, mitä kummallisimmin, kun ei saanut uutta kieltä oikeaan vireeseen. Hän olikin tavattoman tarkka virityksestä. Toinen olisi vähempäänkin hyölään tyytynyt. Mutta hän vain väänteli ja näpsytti ja näpsytti ja väänteli.
Vihoviimeinkin hän kohotti leukansa viulusta ja silmäili ympärilleen. "Ka, alotetaanpa sitten vaikka Napeljoonilla", hän sanoi koputellen koppaa käyrällä.
— "Se on Napoleonin marssi Alppien yli", selitti Ville. "Saatpa kuulla, miten komeasti hän sen soittaa."
Se oli komeaakin komeampi. Se oli tulinen ja elähyttävä ja riemuisa. Juuri semmoinen marssi se saa uuten uupuneen sotajoukon unohtamaan pyryt ja pakkaset ja loppumattomat tiet. Ja juuri semmoinen marssi on sopiva ensimäiseksi talkoissa, ennenkuin ensimäinen kuhilas kohoo huojuvan ruispellon lohduttomille lakeuksille.
Napoleon oli taitava alallaan, Krymmikään ei omallaan huonoimpia. Säveleet kukkeina hänen viulustaan kumpusivat. Siinä juoksutuksia ja lirityksiä ja sirityksiä ja sellainen tahti, että tuskin paikoillaan kesti.
Jo ensimäisen säveleen kajahtaessa isäntärenki laski viikatteensa. Pitkään ja varmasti sillä vetästessä horjahti joukko kullankeltaisia tähkiä, vaipuen ojan kaltaalle. Napoleonin marssin tahdissa kymmenet viikatteet sujahtelivat, ketterät kädet kokosivat olet kasoihin ja toiset ne kierretyillä olkisiteillä lyhteiksi liittivät.
Kuhilaastajilla oli hyvää aikaa. Varovasti he kantoivat lyhteitä, yhden kummassakin kädessä, ja olivat niin huolekkaita kuin paraillaan uutta kansakoulua rakentaisivat. Niin pian kuin vanha Taneli isäntärengin saralla oli ensimäisen kuhilaan pystyttänyt, kasvoi niitä kuin taikavoimalla, vieri viereen pellon toisesta laidasta toiseen. Kohta kohosi toinen ja kolmas rivi ja kohta monta. Ja katsoipa puolelta tai toiselta, edestä, sivuilta tai viistoon olivat rivit suorat kuin viivottimella vedetyt. Näytti kuin Napoleonin sotajoukko olisi laskeutumaisillaan hankaloilta Alpeilta ja toinen joukkue toisensa perästä asettuisi tarkoin määrättyihin osastoihin.
Koko ajan Krymmin viulu soi. Konsa kaikui marssia, konsa lauluja, taas uusia marssia, tauoten vain juonikkaan kielen viritysajaksi tai siksi, että soittaja silloin tällöin sai tuopillisen vaahtoavaa kaljaa tyhjennetyksi.
Krymmi kulki sitojain kintereillä. Hän seisoi ja soitti ja käveli ja soitti, ei pysäyttänyt edes ojan yli saralta toiselle harpatessaan. Silloin hän helposti olisi voinut lentää nenälleen. Hän kompastui ja — sehän olisi hyvin voinut nuoremmallekin tapahtua — viulu parahti surkeasti keskellä komeinta marssia, niin surkeasti, että poikia nauratti. Isäntärenginkin suu meni hymyyn, kun hän viikatteensa hetkiseksi maahan laski ja riisui liivinsä.
Keskeytyksen aikana pojat katselivat taakseen. Kas vain, minne asti aita oli jäänyt.