* * * * *
Ruokasalin kello, joka jo oli pirtistä muutettu, löi yksitoista. Äiti seisoi tuolilla korkean tammisen astiakaapin edessä ja oli juuri pannut viimeisen kappaleen vierasastioita, jonka Elsa hänelle antoi, ylimäiselle hyllylle, kun he kumpikin kipsahtivat kuullessaan viulunsoittoa rannasta.
— "Karoliina ja pojat palaavat", sanoi äiti, "ja ovat ottaneet Krymmin veneeseen. Ihan säikähdin. Niin, tämän päivän työt on tehty. Elsa, juoksaseppas sytyttämään lamppu poikain huoneeseen, niin minä sulen ovet täällä."
Elsa oli jo ulkona.
Puutarhassa oli niin pimeä, että Villen täytyi kulkea edellä opastamassa Krymmiä, joka oli vennonvieras. Viulusta ei ainakaan huomannut Krymmin monasti kompastuneen tullessaan liian lähelle tienlaitaa. Komeasti ja kauniisti kaikui Napoleonin marssi Alppien yli hiljaisen salaperäisessä puutarhassa.
Karoliina ja Olli kulkivat käsikkäin. Heidän perästään tulivat Isontalon Fiina ja Mattilan nuori isäntä, joka myöskin oli veneessä päässyt. Viimeisenä käveli Rainar, joka oli väsyksissä ja nukkunut veneessä, niinkuin Ollikin. Hän mietti, mitähän talossa soitosta sanotaan ja varsinkin, mitä eräs siellä siitä ajatteli, kun hän yhtäkkiä huomasi Elsan vaalean puvun tien vieressä muutaman askeleen päässä.
Elsa ja hän kulkivat viimeisinnä. Ja kun Rainar ihan kuin sattumalta tarttui hänen käteensä, antoi hän hänen sitä pitää puutarhan veräjälle asti. Mutta siinä Elsa kiskasi kätensä pois ja pyyhälsi toisten ohi lamppua sytyttämään.
10.
JOULU.
Pakkastiaiset muuttivat uuteen taloon viimeiseksi. Ville ja Olli jo luulivat niiden niin tulipaloa säikähtäneen, etteivät enää milloinkaan uskalla sinne asettua. Mutta eräänä lokakuun aamuna kuului raaputtamista ja naputtamista ilmatorvesta.