Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti.
Ja sillä lailla hän sitä osotti.
Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt. Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.
Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan kestäneet.
— "Onko sinulla nälkä, poika?" hän kysyi.
— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään historialäksystä.
Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.
— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja aukasi Maamme kirjan.
"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa! Heräjä, taivaan rantehilla jo aamun koitto leimuaa! Ikävä yös' on haihtuva ja valonriemu voittava."
— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen säkeistö, viimeinen säkeistö."
"Sä nouse nuori maani armas, mereni, lampin', läikkykää! Jo kuuluu lintuin laulu harras, jo päiväss' aallot välkkyää. Heräjä tuulten huminaan! Ja loistoon aamun kirkkahan! —"