— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.
— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole hyvä ja tuo se minulle."
Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:
Muistutusvihko Martti Olavi Sommerfeldt.
Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi pahempaakin seurata.
— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.
— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja, kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.
— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli.
"Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."
Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin rajusti, että oikein tärisi.
— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän kädestään ja nousten paikaltaan.