Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.
— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."
— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän. "Päinvastoin."
Ja hän nauroi niin imelästi, että Villeä ja Elsaa ja Olliakin nauratti.
Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain alle, jossa se oli ollutkin.
Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.
— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan ohi.
— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat — koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.
— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista rientänyt.
— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa. Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään", hän lisäsi. "Katsohan!"