— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —" hän lisäsi huoahtaen.
Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti sen lasit hangannut.
Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi Virma, Poju ja Eira. Etäisimpänä Tähti ja toisella puolen Kimo, Veikko ja Liinu. Tähteä vastapäätä suuressa omassa osastossaan Tuima itse.
Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa. Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän, kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.
Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen. — Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!
Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen koulunutun kaulukseen.
— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."
Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.
Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin: kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain sanat kiitoksia, rouva. Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui: ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!
Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella. Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä tulivat huoneeseen.