— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään se."
Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja vei pois.
— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi", jatkoi äiti.
Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla. Jotain oli tekeillä.
Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle, joka istui lähinnä häntä.
— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle", sanoi isä viimein.
— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."
Villen hevonen! Villen varsa! Leikkiäkö vain?
Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän yläpäässä isän ja äitin luona.
— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen ilon hälvettyä.