— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä. Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi, osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia, toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."
— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen toista suoraa runkoa toisen perästä.
— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta. "Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"
Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.
— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi tietääkin."
— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta olla toinen varalla."
Toivonen oli ihan ihmeissään, kun he olivat niin hyvät puut löytäneet.
— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.
Villen jalaspuu oli Eiran kuormassa, ja kumpikin käveli kuormansa perästä.
— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet valtatielle ja helpommin voivat puhella.