— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."
Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven, hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.
— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."
Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.
* * * * *
— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."
— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan jyväaitan takana!"
— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville. "Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.
— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia nähneet."
— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli hampaitaan."