Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet toisistaan erottaa.
— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun se päivää paistattaa!"
Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään, johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja niin kauniiksi.
He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata, niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon. Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä, salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.
Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.
— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle, ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään molemmin puolin ketunjälkiä.
— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä, että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko se jonnekkin kätkeytynyt."
— "Se on totta", myönsi Olli. "Katsoppas, miten etäälle jälet näkyvät."
Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle. Ääneti he hiihtivät eteenpäin.
Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat, mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.