— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi.
"Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."
— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen", toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"
— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."
Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä, syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui kierrellen ja kaarrellen.
— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen.
Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.
Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.
— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen käsivarteen.
Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei viittäkään syltä heistä.
— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli kuvitellut.
— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi? Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu voi olla vaarallinen?"