— "Eiköhän", myönsi Ville.
Kumpikaan ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi, että repo ehkei kuolisikkaan, vaikka nuolikin sattuisi. Heidän nuolensahan eivät olleet myrkytetyt niinkuin intiaanien. Varmuuden vuoksi he käännähtivät suksineen, ennenkuin valmistautuivat ampumaan.
Jousipyssyt tuntuivat raskailta kuin lyijy. Eivät ne milloinkaan ennen olleet niin paljoa painaneet, eivät edes viime kesänä, silloin, kun he väijyivät metsäkissaa, joka piileskeli jyväaitan alla.
— "Sano, kun olet valmis", kehotti Ville.
Kumpikin oli virittänyt jousensa ja asettanut nuolen juoneen, mutta sittenkin he odottelivat. Melkeinpä jo toivoivat, että kettu olisi noussut ja alkanut juosta lunkuttaa pakoon. Olisihan heidän ollut silloin mukavampi lennättää nuoli toisensa perästä sen jälkeen.
— "Johan minä olen valmis", ilmotti Olli vähän empien.
— "Minä luen kolmeen", sanoi Ville.
Sekä Ville että Olli ummistivat silmänsä laukastessaan. Entäpä kettu hyppäsi pystyyn ja kita auki kiiti heitä kohti! — Vaistomaisesti he askeleen väistyivät. Mutta kettu ei hievahtanutkaan.
— "Kiitiköhän se ohi vai olisikko sydämmeen sattunut, ja kettu siihen kellistynyt", tuumaili Ville. "Onko se sinun mielestäsi entisessä asennossaan?"
— "On se tainnut vähän muuttaita", Olli vastasi, "mutta vain hiukkasen.
En minä luule nuolen sattuneen. Olisi se sen tuntenut."