Mutta kettu ei olisi sitä tuntenut. Vaikka molemmat nuolet olisivat keskelle sydäntä sattuneet, ei kettu olisi sen hiljempaa ollut. Silmiään räpäyttämättä, hienolla kuonollaan vainuamatta, mistään enää välittämättä se siinä makasi. Voimat olivat väsähtäneet, sitten kun se viho viimeisen kerran oli vaipunut maahan tunnin toisensa perästä laahautuen eteenpäin kuoleman vihat veressään ja sydämmessään katkerasti varomattomuuttaan katuen.
Toisen laukauksen perästä näki selvästi nuolen kurkistavan ketun turkista. Villen ja Ollin rohkeus kasvoi. Mutta kotveroisen kesti, ennenkuin he viimeinkin seisoivat saaliinsa vieressä.
— "Minä luulen sen syöneen myrkkyä. Se oli kai henkensä heittänyt jo silloin, kun me sen huomasimme", tuumi Ville nyhtästen sinipäisen nuolen revon tuuheasta niskasta.
— "Kukapa tietää, vaikkemme muuten olisi sitä saaneetkaan", arveli Olli kuuristuen omaa nuoltaan irrottamaan. "Kärki on oikein koukistunut", hän sanoi. "Onpa sillä kova nahka. Mitä sinä luulet kotona sanottavan?"
— "Kunhan nyt ensin siellä oltaisiin. On siinä kantamista", vastasi
Ville koetteeksi varovasti kohottaen ketun takajalkaa.
Tuntia myöhemmin lähellä kotia he viimeisen kerran vaihtoivat ketun kantovuoroa.
— "No, nyt kai ei tee mitään, vaikka läksimmekin luvatta", toimesi Olli heittäen ketun olalleen.
Rohkeasti he pyörähtivät halkovajan nurkati pihaan.
He olivat heittäneet arpaa, kumpi saisi kantaa ketun porstuaan, ja kumpi ensiksi kertoa. Ville oli se onnellinen. Hän riensi, minkä ennätti. Mutta Olli, joka kettua kantoi, ei ollut niinä miehinäänkään. Hän pälyi sekä pirttiin että talliin, mutta kaikki ovet olivat kiini. Piha oli typötyhjä. Ei edes Miinaa näkynyt keittiössä.
— "Nyt on jo niin myöhä, että isä lukee saarnaa ruokasalissa", sanoi
Ville heidän porstuaan tultuaan. "Pannaan se tähän."