He laskivat ketun halkolaatikolle, ja Olli oikasi suoraksi sen kauniin, tuuhean hännän, että se näyttäisi vieläkin pitemmältä.
Eteisen ovesta kuului jokainen isän lukema sana.
— "Parasta on mennä ruokasaliin", kuiskasi Ville. "Luultavasti he ovat vasta alussa, ja he kyllä näkivät meidän tulevan. Minkähän näköinen minä olen? Sitä se äiti aina ensiksi katsoo", hän lisäsi kädellään päätään silittäen ja avasi sitten oven hiljaa.
Lähinnä ovea istuivat Karoliina ja Hanna, ja vieressä oli kaksi tyhjää tuolia aivan kuin varta vasten Villelle ja Ollille.
Ville pani kätensä ristiin vilkasemattakaan kehenkään ja koki seurata isän lukemista. Olli istui totisena kuin kirkossa.
Oli niin kuuma siinä uunin vieressä, että lumi vaatteista pian vedeksi muuttui. Ne ihan höyrysivät. Valkealle lattialle ilmestyi lampare, joka suureni suurenemistaan, mikäli jää saappaista suli. Lieneeköhän äiti sen paikalla huomannut.
Äiti istui tapansa mukaisesti päätään käteensä nojaten. Hän ei silmiään heistä kääntänyt. Kun Ville katsahti sinnepäin, puisti hän miltei huomaamattomasti päätään. Ville tiesi, mitä se surumielinen puistaminen merkitsi. Se koski samalla kertaa heidän vaatteitaan ja lattiaa ja luvatta lähtemistä ja myöhästymistä saarnan luvusta.
Jospa äiti tietäisi, mitä porstuan halkolaatikolla oli! Ja Elsa ja Leeni, jotka ylpeinä istua nöpöttivät hienoissa pyhävaatteissaan ja ojentelivat uusia kenkiään — jospa he tietäisivät!
Villeä hymyilytti, mutta heti hän sitä katui ja koetti uudelleen seurata.
Isä näytti vakavalta lopettaessaan. Mitään virkkamatta hän pitkin, varmoin askelin lähti kirjoineen konttoriin. Mutta jo ovessa hän käänsihe.