— "Me olemme saaneet ketun!" hän kuuli Villen huutavan kovalla äänellä.
Toruminen jäi sikseen. Kaikki olivat ihmeissään ja iloiset. Äiti syleili heitä.
— "Mutta kerran te vielä minun sydämmen murratte antautuessanne niin vaarallisiin seikkailuihin!" hän sanoi.
— "Aika komea!" ihasteli isä, sivellen ketun selkää. "Olen minäkin aikoinani monen ketun päivät päättänyt, mutta harvoin tätä suuremman. Tuskinpa tälle omistajaa ilmestyy. Myrkky oli kaikessa tapauksessa pantu vieraalle maalle."
— "Sitä vielä puuttuisi", virkkoi äiti. Elsan ja Leenin ylpeydestä ei ollut haituakaan jälellä.
— "Miten te uskalsitte?" ihmetteli Elsa.
Porstuaan keräytyi lopulta niin paljo, että äitin täytyi iskeä silmää isälle. Ja silloin isä ehdotteli, että kettu asetettaisiin tikapuille konttorin ikkunan eteen.
Muutamassa hetkessä oli lumi tikapuiden ympäriltä polettu kovaksi kuin lattia. Siinä oli ihan kansankokous. Siellä oli Antti ja Malmi ja Toivonen ja Plyhti vaimoineen, joka palasi kirkosta, ja Lentolan pehtori vaimoineen ja paljo, paljo muita, ihan vennonvieraitakin.
He seisoivat kauvan kettua ihmetellen ja sen paksua turkkia tunnustellen ja puhelivat metsästyksestä. Plyhdin Jallu, joka tuskin osasi selvästi puhua, ei mitenkään yrittänyt lähteä kotiin äitinsä kanssa, vaikka hänen jalkojaan paleli, niin että hän itki.
Malmi, joka oli tottunut, lupasi iltasella tulla auttamaan Anttia nahkaa pingottaessa ja sen vuoksi hänet pyydettiin kahville keittiöön.