— "Kyllä sillä Villellä on päätä", sanoi hän Karoliinalle, joka kahvia kaatoi. "Sattumalta tulin hänelle ketusta maininneeksi, ja paikallapas hän sen löytää. Kellekkä toiselle se olisi mieleenkään juohtunut!"
— "Jo vain", myönsi Karoliina. "Mutta ei Ollikaan ole huonoimpia. Siinä pojassa on rohkeutta!"
4.
POTASKA
Ville oli aina niin varma.
— "Mitä on luvannut, se on täytettävä", hän sanoi, "jos tahtoo miehestä käydä."
Samaa mieltä oli Ollikin. Muuten ne olivat alkuaan isän sanat. Katuminen ei auttanut. Mutta sittenkin Leeni äänessä nyyhkytti ja puristi vanhaa nukkeansa niin kovasti rintaansa vasten, että sahajauhoja virtana valui toisen säämiskänahkajalan ompeleesta, muodostaen lattialle pienen kumpareen.
Niin kauan he olivat häntä houkutelleet ja hänelle selitelleet, miten hauskaa se olisi, että hän lopulta alkoi horjua. Kaikki olisi kuin oikeissa hautajaisissa, aivan niinkuin Koivumäen emäntää haudattaessa viime viikolla. Leeni, joka vain näki ruumissaaton kulkevan ohi, ei ollenkaan tiennyt, mitä hautajaiset olivat. Toisin Ville. Hän oli saanut olla mukana, Eiraa pitelemässä, kun isä ja äiti kiesistä laskeutuivat. Kun hän oli noussut seisomaan kiesissä, oli hän hautausmaanaidan yli nähnyt kaikki.
Ihan sillä lailla tulisi nytkin. Kirstu maalattaisiin mustaksi, öljy värillä, ja se kukitettaisiin eri vaunuissa. Ja hautausmaa — eipä hän usko, miten kaunis hautausmaa heillä olisi, kiviaita ympärillä ja käytävät ja kesällä kukkasia haudoilla. Siihen he sitten hautaavat kaikki, mitä haluavat: kuolleita pikku lintuja, joita löytävät, ja sen semmoista. Kaunis siitä hautausmaasta varmasti tulee, Ollikin vakuutti, ja nukke saa paraimman paikan.
Ville kun sitä paitsi oli antanut hänelle oikean nuken kiikkutuolin, jonka hän itse oli tehnyt, ja Olli lahjottanut hänelle kolme värilaattaa värilaatikostaan ja suuren punaisen lasipalasen, oli hän myöntynyt.