Ville oli ottanut kirstun mitan käännetyllä paperiliuskalla ja painanut merkit kynnellä, niinkuin Rantalan suutari uusien kenkäin mittaa ottaessaan. Sen jälkeen sekä hän että Olli olivat monena päivänä kaikki joutohetkensä pirtissä nikartamassa.
Kaikki oli valmiina. Paikalla iltapäivätuntien loputtua hautajaiset alkoivat. Kirstu oli jo puuvajan nurkassa. Sieltä ruumissaatto lähti hautausmaalle, harjulle vanhan jyväaitan taakse. Hauta oli verhottu kuusenhavuilla. Hiekkakasaan sen toisessa päässä oli pistetty pieni lapio, joka oli ihan katkenneen läkkisen pannukakkulapion näköinen.
Hautajaisvieraiksi oli kutsuttu Malmin Heikki ja Salmi ja Lehtisen
Elina ja sitä paitsi Elsa-sisko. Mieluimmin he olisivat tahtoneet, että
Elsa, joka oli vanhin, olisi ruvennut papiksi, mutta siihen hän ei
suostunut.
Viimeistä päivää oli Potaska maan päällä; siksi Leeni itki.
Olisi kai jo heti ollut ilmotettava, että nyt on puheena Potaska, vanha paikattu Potaska. Ei Filadelfia, kauniine kultakutrilleen, avautuvine ja sulkeutuvine silmineen, suuri ruusunpunainen hattu päässään. Eikä Krinoliina, joka oli kansallispuvussa: punainen liivi ja valkeat hihat, ja jolla oli solmittavat nauhakengät. Krinoliinan oli Leeni saanut Vihtori-enolta, joka oli nimet antanut melkein kaikille hänen nukilleen. Ei ollut puhe nyt myöskään Tintistä, joka oli kokonaan posliininen, ja jonka sen vuoksi saattoi viedä mukanaan saunaan. Eikä Masurkasta, joka kirkui kuin pieni lapsi, kun peukalolla vatsaa painalsi. Eikä Panoraamasta, joka komeili taivaansinisessä silkkipuvussaan. Eikä mistään muistakaan. Ei, puheena on vanha Potaska, joka ennen oli ollut Elsan, ja jolle jo kolmasti oli pantu uusi pää, ja joskus uusi käsi tai uusi jalka.
Potaska oli Leenin ensimäinen nukke. Äiti vieläkin muisteli, miten hän eräänä päivänä Leenin kätkyessään jokellellessa Potaskalle ja koettaessa sulloa kirkasta nuken päätä suukkoonsa, yhtäkkiä kuuli jotain kilahtavan nuken päähän.
Aivan oikein. Ensimäinen pikkunen valkea hammas sieltä pilkisti.
— "Niin aikaista on harvoin kuultu", sanoi äiti, kun illallispöydässä hammas puheeksi kantautui.
Se oli koko perheen ylpeys. Jokainen sitä ihasteli ja tunnusteli sen terävyyttä.
Kukaan ei välittänyt Potaskasta, eikä kenenkään mieleen juolahtanut, että hänelläkin oli siinä ansionsa. Vieläpä Leeni muutamana päivänä viskasi sen kätkyestä lattialle.