Vasta sitten kun äiti oli illallispuuhissa, ja isä keskusteli Malmin kanssa töistä konttorissa, saivat Leeni ja pojat Vihtori-enon haltuunsa.
— "Montako nukkelasta teillä nyt on, neiti?" hän viimein kohteliaasti käänsihe Leeniin, jolla ei ollut paljoa kertomista.
— "Onhan niitä kolmetoista yksin lukien", vastasi Leeni, unohtaen, ettei Potaska enää ollutkaan elossa.
— "Vai niin, vai niin, sievonen perhe", tuumaili Vihtori-eno. "Tuskinpa sitten enää onkaan sijaa sille, jonka luulen matkalaukustani löytyvän?"
— "Jo vain, ainahan sitä sijaa on", ehätti Leeni. "Mikä sen nimi on?"
— "Pimpinella", Vihtori-eno vastasi. "Ehkäpä on parasta katsoa, miten se lapsiraukka jaksaa. Ei ole kovinkaan mukava kulkea matkalaukussa Helsingistä asti."
Ja leikkissä Vihtori-eno etukynnessä he kaikki juosta kapistivat vierashuoneeseen. Ehkäpä siellä oli jotain myöskin Villelle ja Ollille.
Miten kaunis Pimpinella oli! Sillä oli punainen puku, punaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, ja sen posket kuin puolukat. Eipä ihanampaa vahanukkea voinut kuvitellakkaan.
Sinä iltana oli Pimpinella Leenille kaikki kaikessa. Hän piteli sitä hellästi sylissään eikä ollenkaan kuunnellut Vihtori-enon kertomuksia, kun he kaikki illallisen jälkeen söivät pähkinöitä ruokasalissa.
Mutta kun hän viimein makasi vuoteessaan ja kuuli tuulen ulkona viheltelevän ja ikkunaa rämisyttävän, muisti hän Potaskan. Mustassa kirstussaan se siellä mäellä jyväaitan takana lepäsi. Ja hän nyyhkytti niin, että hänen täytyi painaa päänsä pielukseen, ettei Elsa kuulisi.