Isäsisilisko ja äitisisilisko eivät häntä pelänneet, ainakaan eivät enempää kuin perhosta. Hän oli antanut niille nimen Beneficio del Dio, Jumalan hyväntekeväisyys. Hänen äitinsä oli sen opettanut. Milloinkaan ei hänen mieleensäkkään vilahtanut tehdä pahaa sisiliskolle. Päinvastoin hän hellävaroen nosti tieltä loukkautuneen ja puolikuolleen ja asetti sen aidalle, että aurinko sen parantaisi entistään ehommaksi.
Isäsisilisko ja äitisisilisko olivat kiviaidan pysyväisiä asukkaita, sen kiviaidan, joka oli lähellä Pippinan kotia Monte Petraion luona vastapäätä Etnaa. Oli kevät parhaillaan. Päivät pääksytysten oli taivas kirkas ja sininen, ei pilvehyistäkään maan ja meren yli leijaillut. Ilma oli kuultava ja kevyt. Silmä kantoi äärettömän etäälle. Yöllä kimaltelivat tähdet suurina ja kirkkaina kuni syvän hartauden valtaamina imehtien maan ihanuutta ja vasta päivänkoiton kullatessa Etnan lumipeitteistä huippua ne näkyvistä painuivat.
Kauvas näki kiviaidalta yli kukkulain ja notkelmain, kaunisten viinitarhain, joissa taimet oli istutettu riveihin niin suoriin kuin viivottimella vedettyihin, yli hohtavan vihreäin vehnäpeltojen, joita kymmenittäin kohosi pengermäisesti, toinen toistaan ylempänä, vuorten rinteillä, yli sinervälle välkähteleväin öljypuiden varjostamain laidunten, joiden välitse pieniä köyhiä maalaistaloja pilkisteli.
Etäämpänä näkyi kyliä, jotka kotkanpesäin lailla olivat kavunneet korkealle vuorenharjalle, ja kaupunkeja, jotka vaaleina viiruina pisteliivät tasangon sitroonaistutuksiin tai kirjavine taloineen laajana kehänä ympäröivät merenlahtea.
Yksinäinen valkea talo niemen käressä kuvastui tornineen ja seinäkoristuksineen tarkasti sinistä merta vasten. Se muistutti niin ihmeesti sadun marmorilinnaa meren rannalla. Melkein varmasti luuli leveäin, valkeain marmoriporrasten, joita ihana, miltei läpikuultava marmorikaide ympäröi, johtavan linnasta suoraan viileihin aaltoihin. Ihanina kuutamoiltoina uskalsihe kenties nyt niinkuin ennen kaihomielinen merenneito aina portaille asti sykkivin sydämmin kuunnellakseen suloista soittoa, joka linnan avarasta salista vienona väreili.
Mutta tasangolla Etnan juurella virtasi Alcantarajoki mustassa laavauomassaan kohti vapaata merta, jonka lakkapäät hyrskyt riemuiten riensivät vaahtoavaa virtaa vastaan.
Mutta ihanin oli ainakin isäsisiliskosta ja äitisisiliskosta vanha kiviaita päivänpaisteessa. Siinä oli salaperäisimmät halkeamat ja käytävät, ohuimmista lehdistä kudottujen ilmavain uutimien peitossa, köynnöskasvien okailta suojassa, ja niiden takana hurmaavimmat salit ja kammiot.
Aidalle oli Luoja itse istuttanut kauniimpia kukkasiaan. Ja joka aamu oli kirkas, raikas kastepisara muutamain kullankeltaisten kukkaspikarien pohjassa, jotka kauvas kajastivat kuin puhtain kulta.
Joka tuulahus toi mukanaan heliotroopin ja orvokin, hajuheinän ja mantelin huumaavaa tuoksua. Ja lintujen riemuun yhtyi, kuni etäinen urkujensoitto, tuhansien mehiläisten surina mantelipuun kukkasten ympärillä.
— "Täällä on niin lämmin ja leppoisa olla", virkkoi isäsisilisko. "Eikö heidänkin kelpaisi täällä elää ja perustaa perhe!"