Puutarhassakin oli kaikki aikanaan ennätetty.
— "Enpä voinut aavistaakkaan, että minulle Leenista olisi niin paljo apua", ihmetteli äiti. "Hän on ollut minun oiva tukeni. Pojista ei minulle ole enää lainkaan hyötyä."
Västäräkeillä ei ollut aivan niin makeanleivän päivät kuin kylvyaikaan. Ne liitelivät puimahuoneen ja korsun ympärillä ja halkopinojen vieressä. Paremman puutteessa niiden joskus täytyi tyytyä karisseihin jyviin tai mitä sattuivat löytämään. Mutta päivät pääksytysten leivoset niille vieläkin syöntiaikana livertelivät. Elämäkin oli rauhallisempaa eikä niin vaarallista kuin pellolla, jossa myötäänsä piti varoa hevosten rautakenkäisiä kavioita ja miesten suuria, raskaita saappaita. Äitivästäräkki tarvitsi lepoa ja rauhaa. Usein se oli oikein kiukkuinen.
— "Hyvinhän minä sen ymmärrän", arveli isävästäräkki ja lensi pirtinkatolle, milloin halutti sydämmen pohjasta riemuita. Ennen se oli istunut aidalla pesän yläpuolella.
Pesässä oli jo neljä verrattoman säännöllistä munaa, väriltään miellyttävän valkeanharmaita ja pienten ruskeiden pilkkusten ja pistehyisten somistamia. Saattoipa niitä tulla viisikin, ehkä enempikin.
Vihtori-eno oli pyytänyt pitennettyä virkavapautta — terveytensä takia — ja jäänyt kuukautta kauvemmaksi kuin oli ensin aikonut.
— "Kopauttakaapa ovelleni tavalliseen aikaan, Miina", hän joka ilta sanoi Miinalle.
Isä hymyili, sillä "tavallinen aika" oli nykyisin puoli viisi.
Keittiöön päästyään Miina nauroi.
— "Kyllä saan monasti kopauttaa", hän virkkoi. "Paukutan ovea, että luulen sen halkeavan, ennenkuin hän vastaa."