— "Olet oikeassa, mutta —" alkoi Vihtori-eno, mutta isä keskeytti hänet taas.
— "Jos ei se meille kannattaisikkaan, jos meistä näyttäisikkin, ettemme siitä siihen pääse, että työ lisäytymistään lisäytyy, niin ehkäpä se kuitenkin kannattaa meidän jälkeläisillemme. Mitäs sinä luulet kaikkien näiden viljeltyjen alojen ennen olleen, jollei rahkasoita ja vesiperäistä merenpohjaa ja kivikkomäkiä? Ja mitähän täällä nyt olisi, jos meidän edeltäjämme olisivat kyselleet, kannattiko kaivaa kaksisataa kahdeksankymmentä syltä viemäriä tai maksoiko vaivan nostaa kiviä pellosta kiviaidaksi, joka vuosien kuluessa ehkä on säästänyt kokonaisen metsän aidaksia ja kenpä tietää, miten monta sataa työpäivää. Niin, osta Sulkola, ja raivataan suo. Se kannattaa", hän taas tyytyväisenä nauroi sydäntään kevennettyään.
Vihtori-eno oli enimmäkseen samaa mieltä, mutta siitä virisi silti pitkä keskustelu, jota jatkui vielä illallispöydässä.
— "Se ainakin on varma, että maalaisilma tuo ruokahalua", nauroi Vihtori-eno viimein, iskien reippaasti jättiläislahnan päähän, jonka nosti lautaselleen äitin maukkaasta kylmästä kalasta. "Ja erityisesti maistuvat lahnanpäät silloin, kun on itse ollut niitä pyytämässä", hän lisäsi.
— "Niinpä niin. Ja millekkäs luulisit näiden magnum bonum perimäin maistuvan, jos olisit ne itse omassa maassasi kasvattanut?" virkkoi isä. "Entäpä oman pellon leipä ja oman karjan voi ja maito."
— "Jos tässä nyt kaikki luetellaan", keskeytti äiti, "niin voinhan minäkin kehasta, ettei meillä kellään ole rihmaakaan päällämme, joka ei olisi kotona kehrätty ja kudottu tai ainakin oman lampaan villasta ja omasta pellavasta. Mutta puuhaa siinä on."
— "Ja luottamusta tulevaisuuteen tarvitaan", selitti isä vilkasten telmyrien puoleiseen pöydänpäähän, jossa Olli purra jurskutti kovaa leipää, niin että kuului kuin etäisen luumyllyn rauske. Sitten isä taas kertoi vanhan tarinansa siltä ajalta, jolloin hän oli Tervakoskella johtajana. Eräänä syysaamuna oli hän tullut muutamaan salonmökkiin, kun mökkiläinen vaimoineen oli perunannostossa. "Mitenkäs hurisee?" kysyi isä. — "Ka, yhdeksänätoista vuotena on halla vienyt joka nokareen, mutta tänä vuonna tulee väki runsaasti. Tietysti täytyi viimein onnistua."
— "Yhdeksänätoista vuonna!" Ville ja Olli katselivat toisiinsa silmät selällään.
— "No, minun kai pitää ruveta miettimään Sulkolaa", tuumaili
Vihtori-eno. "Minkähänlaiset kalavedet siinä on?"
Ja vaikka hän ihan piloillaan siitä puhui, niin ehkäpä sittenkin laajat raivaamattomat suot vaikuttivat, että hän ensimäisen kerran maalla ollessaan nukkui levottomasti sinä yönä. Vai olisikkohan hän syönyt liian monta lahnanpäätä. Mutta niin rauhattomasti hän nukkui, että hän siinä silmänräpäyksessä heräsi, kun joku keskellä yötä hiljaa napautti hänen ikkunaansa.