— "Sehän nyt on vähintä", vastasi äiti. "Tietysti minun täytyy lähteä. Onhan sitä paitsi ihan välttämätöntä selittää, miten me asumme. Hieno kaupunkilaisherra palvelijainhuoneeseen — on sekin!"
Isä otti hattunsa.
— "Kun se kerran kelpaa Villelle ja Ollille, niin saa se kelvata yhdelle lisäksi. Pidä huoli kaikesta. Toivonen pyöräyttää väleen telttasängyn."
— "Jospa ei muuta tarvittaisikkaan", sanoi äiti ja aukasi huolestuneena liinavaatekaapin.
* * * * *
Juna vihelsi jo vaihteessa, kun äiti ja Ville Tuimalla ja nelipyöräisillä ja Olli vanhalla Tähdellä ja turunkärrillä ajoivat aseman portaiden luo.
Äiti oli ihan varissaan jännityksestä. Hän riisui päällysnuttunsa. Asemapäällikön rouva, joka pilkisteli ikkunasta, ei voinut käsittää, minkä takia hän oli niin hieno: uusi vaaleanharmaa puku päällä ja kiiltävät kultavitjat kaulassa.
— "Mihinkä ihmeelle sinä matkustat?" hän uteli ikkunaa raottaen.
— "Enhän sitä minä siksikään irti pääse", vastasi äiti. "Tulin tapaamaan erästä tuttavaani, tohtorinrouva Holmia, joka välttämättömästi tahtoo poikansa meille siksi aikaa kun hän on ulkomailla. Kello neljä saimme sähkösanoman. Tuossahan jo juna on. Ville, puhdista hihasi ja koeta tervehtiä kohteliaasti, ettei minun tarvitse hävetä", hän kääntyi Villeen, "ja katsele tarkasti jokaiseen toisen luokan vaunuun."
Ollin oli määrä ajaa Tuimalla kotiin, mutta sen sijaan hänen oli hoidettava hevoset asemalla. Hän kurkisti nurkan takaa, mutta mahdotonta oli hänen matkustajain vilinästä löytää poika, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Juna ei ollut koskaan viipynyt niin kaukaa. Yhden minuutinko se vain viipyi! Viisi vähintäin. Viho viimeinkin äiti tuli ja hänen rinnallaan pitkä, kalpea poika, päällä hieno harmaa päällysnuttu, joka ulottui melkein korkeihin nauhakenkiin asti. Päässä hänellä oli musta huopahattu, jonka laki oli reunoja myöten painettu kuoperolle.