Olli huokasi muistaessaan, miten paljo heillä vielä oli jälellä Suomen maantietoa. "Täältä näkee vielä junan savun", hän sanoi saadakseen Rainarin kääntymään. Hän halusi nähdä, eikö Rainarista kuitenkin ollut hauska ajaa niin kovasti.
Sekä Rainar että äiti kääntyivätkin, mutta savu oli jo näkyvistä hävinnyt.
— "Emmekö me ole vielä sen kauvempana asemalta!" ihmetteli Rainar.
Olli nolostui. Niin pianhan oli kulettu! No, hänen puolestaan vaikka salamana. Tahallaan hän hellitti ohjaksia, ennenkuin he olivat suuren mäen puolitiessäkään.
— "Mutta, Olli, varovasti, varovasti! Sinä tiedät, mitä isä on sanonut
Tuimasta ja nelipyöräisistä", äiti varotteli.
Tuimaa ei hevillä hillitty. Pilvenä poro pölisi, ja sora jyväset sinkoilivat kavioiden ympärillä. Ratas pyöriä hyrräsi kuin rukki. Heiskis! Toinen etupyörä kohosi tienreunalle. Heiskis! Takapyörä niinikään.
Olli huomasi, että Rainar puristi tiukasti kärrin käsipuusta.
— "Jos minä kerron tämän isälle, niin kestää kotveroisen, ennenkuin sinä saat nelipyöräisiä ajaa", äiti lisäsi, kun Tuima seuraavassa vastamäessä viimeinkin rauhottui. "Villeen voi ainakin luottaa."
— "Ville onkin vanhempi", säesti Rainar.
Onpa hän aika olevinaan, mietti Olli, eikä avannut suutaan ennenkuin kotona.