Tuimastakin se jo meni liian pitkälle. Se hirnui ja hyppi hyppimistään takajaloillaan, ja Rainar juoksi sitä kyytiä puun taakse tienviereen.
— "Soo, Tuima, Tuima!" maanitteli Olli ja tarttui lujemmin marhamintaan. "Se tunnustelee jo toisia hevosia. Olemme juuri perillä. Elä pelkää."
— "Tiettävästi sinä paikalla kielit", sanoi Rainar. "Tuoko se on varsa?
Se on oikein kaunis. Mitenkä monivuotinen se on?"
Ollia nauratti. Hän unohti, että hän ikään oli ollut niin vihainen. "Viisikuinen", hän vastasi. "Etkö sinä tiedä, että hevonen jo rekivetona on miltei täyskasvuinen?" Hän painoi pörröisen päänsä varsaa vasten, tarttui sen kaulaan ja nauraa remusi riemusta joka kerran, kun se näykkäsi häntä korvasta.
Tuima katseli heitä hetkisen suurin viisain silmin, hirnahti sitten varsalle, ja iloisesti laukaten ne katosivat vesakkoon.
— "Luuletko tavaraini jo tulleen, kun palaamme taloon?" arveli Rainar.
"Minulla on sinulle ja Villelle tuomisia."
— "Ville on varmasti jo tullut", vakuutti Olli. "Otappas kiini!" hän huusi ja hilpasi neliseen, niin että marhaminta olkapäillä selkää vasten läiski. — "Juoksethan sinä väki hyvästi", hän virkkoi, kun he läähättäen pirttiin saapuivat.
Ville oli palannut aikoja sitten, mutta tavaroita ei joudettu purkamaan. Isä käveli edes takaisin illallista odottaessaan, vilkasten tuhkatiheään pelloille, joita ohut terhen verhosi. "Jos tuuli laavenee, tulee varmasti halla", hän sanoi huolestuneena. "Minun täytyy mennä ilmaa tarkastamaan, kunhan on syöty."
Äiti itse kantoi suurta kulhollista höyryäviä perunoita, ja Miina keittiössä velliä ammensi.
— "Rainar tahtoisi mielellään ensin tavaransa purkaa", selitti Olli äitille hänen kulkiessaan porstuan läpi.