Isä arvasi syyn. Hän vain hymyili. "Se tauti ei ole vahingoksi", hän mietti, mutta meni kuitenkin katsomaan, miten Olli jaksoi.
Portailla seisoi Ville nojaten pihtipieleen. Hän oli kalpea kuin palttina ja itku kurkussa.
— "No, oletko sinäkin kipeä?" kysäsi isä. "Eihän vain liene tuhkarokko. Kuruuta suutasi oikein hyvästi raikkaalla suolavedellä. Se estää tartunnan."
Ville olisi mieluimmin kaikki tunnustanut, mutta silloinhan hän olisi kielinyt Rainarista. — Se oli kauhea ilta. Ei edes kompassi saanut häntä iloiseksi. Jollei vain kukaan tätä tietäisi, niin ei hän milloinkaan tupakoi. Ei edes sittenkään, kun hän on niin vanha, että on lupa tupakoida. Eihän se suuresti lohduttanut, mutta sentään jonkun verran. Ja hän kurnutti kuruttamistaan, että kaulaa kirvelsi. Se todellakin helpotti. Mutta varansa hän pitää. Ei Rainar eikä kukaan muukaan häntä silleen enää mujauta.
— "No, eikös tunnu jo helpottavan?" kysyi isä, kun Ville hyvää yötä toivotti.
— "Tuntuu", vastasi Ville, mutta tukala oli katsoa isää silmiin. "Minua niin väsyttää."
— "Myöhähän nyt onkin", arveli isä. "Nuku rauhassa! Niin, vielä yksi asia. Kuulehan! Minä löysin palavan paperossinpätkän vanhan jyväaitan seinän vierestä. Se oli varmaan Rainarin. Sinä olet ymmärtäväinen miehenalku: pidäppäs häntä silmällä. Entäpä hän koko talon sytyttäisi tällaisella poudalla. No niin, riennä Höyhensaareen."
Rainar jo nukkui Villen tullessa, mutta Olli oli valveilla. Äiti oli antanut hänelle kiinanpulveria ja pannut paksun villasukan kaulaan.
Kismerä kiinan maku oli ihan sietämätön, ja sukka kaulassa poltti ja pisteli.
— "Mitenkä sinä voit?" kysyi Ville myötätuntoisesti.