— "No, kyllä on kurjaa", vaikeroi Olli.
— "Poika! Tehdäänkö lupuus, ettei enää milloinkaan tupakoida?" kysyi Ville. "Ja sitten meidän täytyy pitää Rainaria silmällä. Kukapa tietää, minne hän viskelee palavia paperossiaan. Ajatteleppas, miten vaarallista se on näin poudalla."
— "No, ei minua enää semmoisella roskalla milloinkaan puijata", vastasi
Olli surkeissaan. "Mutta luuletko, että uskallan ottaa pois sukan?"
7.
METSIKANAN POIKANEN.
Maalla päivät reten lentävät, varsinkin lyhyen kesän päivät. Tuskin on kevät koittanut, kun juhannuskoivut jo helottavat oven edessä. Ja tuskin ovat koivuparat kerinneet halkovajaan, päivät ensin kuultuuan, miten niiden kuihtuneet lehdet rikkoina portaille karisevat, kun jo sierat soinnukkaasti viikatteiden kaartoteriä helkkyen hiovat, ja niittokone aamusta iltaan, jopa usein valoisat yötkin läpeensä särisemistään särisee.
Nopeasti kaikki kasvaa ja nopeasti muuttuu. Viikon perästä jo miten kehittynyt! Ruis on ujahtanut, ja lehti lisää tullut. Kaura ja ohra kilpailevat. Kaura kääntää lehtensä vasempaan, vastapäivään, vakuuttaen siten paraiten ylöspäin pyrittävän, mutta ohra kiertää entiseen tapaansa myötäpäivään. Nauriit ja juurikkaat sysivät ja tyrkkivät toisiaan ja alkavat jo arvailla, ketkä harventaessa hylätään, ketkä kasvamaan jätetään. Perunantaimet, jotka mullatessa äsken aivan peittyivät, pilkistävät taas entistään terhakampina ja vantterampina. Entä hernepelto! Muutamissa päivissä se sinivihreästä hernemaasta kukkeimmaksi kukkapelloksi kaunistui.
Puhumattakaan puutarhasta! Pensaat ja puut eilen kukkivat ja tänään jo vihreä raaka näytäksen. Ruokakasvitarhassa ja kurkkupenkeissä käydään paraillaan rikkaruohosotaa ja lavan nurkassa nypitään kurpitsoista joka päivä suuria koreankeltaisia tarpeettomia kukkia, joista eellimäisenä päivänä oli vain pienet nuput reheväin lehtien peitossa.
Kottaraispesiin kannetaan ruokaa kantamasta päästyäkin. Ei ole voitu arvatakkaan vaikean hautomisajan jo onnellisesti loppuneen, ennenkuin pienten, uteliasten kottaraispoikasten keltaiset nokat pesän suulle ilmestyvät. Yhtä nopeasti kananpojatkin kehittyvät aitauksessa navetan päivänpuoleisen seinän vieressä, jossa ensimäisen poikueen kukkopojat taisteluhaluisina tepastelevat punaisine heltanalkuineen, vaativina kaulaansa kurotellen ja koettaen kiekua.
Mutta muita enemmän ja nopeammin oli sinä kesänä jotakin Metsolassa muuttunut.