Karoliinan vasikatko?
Ei.
Villen varsako?
Kasvanut mahdottomasti, mutta ei silti sekään.
Rainar Holm se oli.
Senhän voi sanoa paikalla. Rainar Holm ei ollut tullut toiseksi ihmiseksi samalla lailla kuin kuulema usein kaupunkilainen vietettyään kesän maalla. Hän oli toistaiseksi vain niin toisellainen Rainar Holm kuin on mahdollista muuttua neljässä lyhyessä viikossa. Eikä kesälupa onneksi ollut vielä lopussa.
Hän ei ollut enää rasittunut, vaikka häntä toisinaan muutamia kertoja haukotutti noustessa yhtaikaa kuin Ville ja Olli kello puoli kuusi. Ja mielellään hän painautui vuoteelleen puoli yhdeksän aikaan, vaikka oli vielä valoisa. Hän nukkua tuuskahti miltei paikalla eikä kärsinyt unettomuutta. Hän ei herännyt edes sinä yönä, jolloin kauhea rajuilma — ukkonen ja rankkasade muutamia päiviä kestänyttä tukahuttavaa ilmaa puhdistaessaan — tärisytti vanhaa pirttirakennusta kivijalasta kellonkattoon. Sekä äiti että hän olivat unohtaneet rautamarjaset.
Omasta pyynnöstään oli hän muuttanut telmyrien pöydänpäähän, eikä ole vakivarma, pitikö Olli enää puoliaan syönnissä.
Hänestä oli vesivelli iltamaidon kera ja vasta suolattu lahna, hiilillä paistettu, maukkainta ruokaa, jota oli maistellutkaan. — Keitetyistä perunoista, Miinan keittämistä, puhumattakaan.
Hänestä ei mikään hienon hieno herkkukovaleipä ollut parempaa kuin murakka reikäleipä, jota hänellä siitä syystä oli useinkin pala taskussa.