Malmi ja toiset miehet kattoivat navettaa, ja pojat auttoivat. Kun heitä oli kolme, ja heillä oli vain kaksi vasaraa, oli heistä kaksi vuoroonsa naulaamassa, ja kolmas sitoi maassa päreniput nuoraan, jolla Plyhti hilasi ne katolle.
Rainar ja Ville olivat vuorollaan naulaamassa, ja Rainar oli juuri kymmenennen kerran lyönyt vasaralla vasempaan etusormeensa, kynnenperään, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on hyvin arka, kun tämä kertomus alkaa. Ja nyt se alkaa.
— — Pot! Pot! Kops! Kops! Hevonen tuli laukaten. Kopsis, kapsis! Kärrittä ja siioitta ja suitsitta se ihan raivoisaan porhalsi ohi. Kops! Kops! Kops! Kops! Neljä kaviota iski miltei yhtaikaa kovaan maantiehen talonmäen alla. — Kops! Kops! Pot! Pot! Ensimmäisessä mutkassa se huiskahti näkyvistä.
Olli, joka juuri oli sitomaisillaan uutta pärenippua, juosta pinkasi tielle, mutta poissa se oli. Pot! Pot! Pot! — Suurta mäkeä tuntui jo nelistävän. Rainar ja Ville ja muut katollaolijat sen vielä näkivät — vielä siellä, mutta sitten se hävisi.
— "Eikö se ollut Mattilan rekiveto, vaikka se oli niin kasvanut salolle päästyään?" arvaili Ville. "Sepä vasta raju oli."
— "Ei kuuna päivänä", sanoi Lehtinen. "Mattilan hevonen on punainen, ja tämä oli vaalakka. Eiköhän lie ollut Koiviston puolen mökkiläisten hevosia. Mutta kukapa ne kaikki vikurikonit tunsi."
— "Ei kaiketikkaan, varsinkin kun seisoo selin," virkkoi mökkiläis-Lauri loukkautuneena. "Saattoihan se olla vaalakka pölystä."
— "Katsokaapas, Ville se sentään oli oikeassa", sanoi Malmi osottaen vasaralla harjunpuoleisten peltojen yli. "Mattilaan se kääntyi. Suoraapäätä kotiin."
Rainar näki vain pölyä tai savua peltojen välissä, vaikka miten olisi koettanut katsoa.
— "Nyt se on kohta perillä", ilmotti Ville. "Näet kai sinä jotain liikkuvan. Mutta mikä sillä oli?"