Lehtinen kysyi, oliko rekiveto vielä metsässä.
— "Tietysti se on siellä. Missäpäs se muualla", vastasi Junnu, eikä ollut näkevinäänkään Ollia, joka vuorostaan oli katolla, eikä suinkaan piileskellyt itse eikä piilottanut vasaraansa.
— "Silloin on hullusti", arveli Malmi. "Vanhat ihmiset vakuuttavat, että jos hevonen näkee toverinsa suohon vajoovan, niin se ei poistu, niin kauvan kuin toisessa henki on, vaikka kestäisi päiväkausia. Mutta useimmiten se silloin niin vauhkoutuu, ettei monasti siitä selviäkkään."
Mattilan isäntä pistäysi itse iltamassa kertomassa hevosesta. Se oli niin laiha ja niin kurja kuin ei viikkokauteen olisi ruokaa nähnyt. Kello oli poissa kaulasta. Mutta eihän silti voinut päättää, että kukaan oli sen kiini ottanut. Mutaiset sillä oli jalatkin ollut. Kesä oli kuiva. Suossa se varmaan oli rämpinyt. Kukapa aavistaakaan, missä toinen hevonen on.
Isä ei oikein uskonut hevosen varkaita olevan. "Rahvashan on täällä tuiki rehellistä", hän sanoi, "kulkuria ei ole enää, korkeintaan joku laukkuryssä tai posetiivinsoittaja. He pakenevat, kun hevosen näkevät, eivätkä sitä kiini ota."
Kun Junnu palasi kyydistä, vei hän sanan kotiin, ja jo ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna lähti majatalon isäntä itse erään renkinsä kanssa hevosta metsästä etsimään.
— "Tiedettiinhän se jo ennenkin, että se oli poissa", sanoi Malmi iltasella majatalon isännän ajaessa kotiin, juuri kun työt lopetettiin. "Ja mitä kaksi miestä semmoisessa metsässä! Onnenkauppa, jos sattumalta löytävät. Saadaanhan nähdä, niin taas hätyytetään kyläjäs etsimään aivan niinkuin viisi vuotta sitten Sulkolan mökkiläisen lapsia, polosia."
— "Olivatko he eksyneet?" tiedusteli Ville. "Löydettiinkö heidät?"
— "Ka, löydetyinhän heidät viho viimein. Kuusen alla olivat käppyrässä. Mutta ei niissä raukoissa ollut henkeä helmeäkään. Tietääpä sen, niin monen päivän perästä", vastasi Malmi.
— "Sehän on kauheata", säälitteli Rainar. "Sellaista ei voisi milloinkaan tapahtua Helsingin läheistössä."