— "Malmi, olivatko he paimenessa vai mitenkä he joutuivat niin kauvas salolle?" kysyi Ville.
— "Ka, marjassa tietysti", vastasi Malmi. "Mikäs paimenilla hätänä!
Seuraavat vain eläimiä. Lehmät kyllä kotiin osaavat iltasella."
— "Kummallista on, jotta sekä lehmät että hevoset usein ovat paljoa viisaampia kuin ihmiset", ihmetteli Ville. "Sitä ei ollenkaan ymmärrä."
— "Minusta on paljoa kummallisempaa, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat," sanoi Plyhti. "Muuten on kuulema Kangasalan puolella nähty mustilaisia. He eivät ole tuhmimpia kaupitellessaan varastettua hevosta. — Niin, niin, pitänee tästä alkaa painua kotia kohti", hän lisäsi, eväskonttiinsa tarttuen.
— "Pojat, emmekö koeta päästä mukaan, jos sitä miesvoimalla etsitään", sanoi Ville iltasella heidän riisuutuessaan. "Hirmuinen vahinko sellaista hevosta."
— "Olisippa hauska todellakin", vastasi Rainar. "Kompassista olisi hyötyä, jos eksyisimme."
Ollia nauratti. Hekö eksyisivät! He, jotka olivat kesät talvet metsässä kuleskelleet. Mutta miten lupa säätänee.
Malmi ihmetteli itsekseen, minkä vuoksi Rainar seuraavana päivänä koko ajan oli katolla, ja Ville ja Olli vuoronperään sitoivat pärekimppuja Plyhdin nuoraan. Hän ei ollenkaan muistanut, ettei Rainar vielä tuntenut kaikkia ohiajajia eikä kaikkia hevosia yhtä tarkkaan kuin toiset ja ettei siltä puolelta kattoa, jossa he silloin työskentelivät, nähnyt vilaustakaan tiestä. Eikä hän aavistanut, että pojat toisinaan melkein toivoivat, jotta majatalon isännällä, joka taas oli salolle ajanut, ei palatessa olisikkaan kadonnut hevosensa kiini kärrinsä perässä.
Koko iltapäivän Ville ja Rainar oikein jännityksissään odottivat Ollin merkkiä joka kerran, kun kuului ajantia tieltä. Aina vain sama pään puistus.
Ei vielä työstä soittaessakaan majatalon isäntä ollut kulkenut ohi. Mutta illallisella ollessa joku tuntui pihaan ajavan. Siinä hän oli, mutta hevosetta.