Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä auringon nousevan.
Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään keskustelivat pyrystä.
Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja suureen eteiseen.
Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä tähystää lämpömittaria.
— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri tuli huoneeseen.
Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen. Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.
— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."
— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt polosia!"
Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua, niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.
— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla, äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."