Äiti puisti päätään.
— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi, miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.
Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo ulkona.
Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.
Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin. Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen: Virkku.
Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.
— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"
Olli oli jo melkein portailla ja hirnahti uudestaan.
— "Eivät ole", selitti Hanna. "Mitä lienee vieraita kulkijoita."
— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan? Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"