Vihoviimein oltiin menossa, ja jo ensimäisessä mäessä tavotettiin
muutamia miehiä. Heillä oli eväskontit selässä, ja eräällä oli pyssy.
Antti tunsi heidät ja tervehti. Astutellen ajaessa ylämäkeä hän kertoi
Villen ja Ollin ja Rainarin tulevan mukaan. — Mutta pian he jääpyivät.
— "Emme me ainakaan viimeisiä ole", sanoi Ville. "Ihmeen ihana aamu.
Eikö sinustakin, Rainar?"
Kaste kimalsi ruohossa tien vieressä. Täyteläiset rukiintähkät pellolla aidan tuolla puolen nuokkuivat huojuvissa korsissaan aivan kuin aamu-unisina, vaikka aurinko oli kotvan ollut ylhäällä. Linnut visertelivät joka puussa ja pensaassa, karjankellot kalkattivat aituuksissa, jotka eivät kuontuneet näkymään, metsästystorven pitkäveteisiä törähyksiä kuului tieltä ja etäällä pamahti laukaus, jonka kaiku heti kahtena kertoi.
Pienen harmaan mökin ovelta isä ja äiti katselivat hämmästyneinä tavatonta liikettä tiellä, ja heidän takaansa maurotti puoli tusinaa lapsia. Muuan pienokainen, niin liinatukka, että se oli melkein valkea, seisoi paitasillaan lähellä veräjää.
Mökin vieressä aidalla kuhjotti viisi lentokuntoista, suurta variksenpoikaa, kurkistellen niin varomattomasti, että vanhemmat, kumpikin kuusenlatvastaan, niitä varottamalla varottivat.
Olli ei malttanut olla pistoolillaan tähtäämättä likimäisintä variksenpoikaa. Isävaris säikähti pahanpäiväisesti, heittäysi suin päin kuusenlatvasta ja oikein tyrkkäsi aidalta varomattomat poikaset.
— "Olli, mitä tuo nyt on!" nuhteli Ville. "Sinähän tiedät, että isä on kieltänyt meitä milloinkaan tähtäämästä elävää olentoa, paitsi tietysti petoeläimiä. Emmekö mieluimmin laulaisi?"
— "Mitä laulamme?" kysyi Olli. "Porilaistako vai Kolmekymmenvuotista?"
Ville kallistautui Rainariin ja Olliin päin, jotka istuivat takaistuimella. "Eiköhän oteta Kolmekymmenvuotinen sota ensin? Siitä Antti pitää."
— "Hyvä on", sanoi Rainar ja selvitti ääntään. "Anna sinä ääni, Ville."