— "Eläpäs!" intti Ville. "Aiota sinä. Sinä paremmin osaat."
— "No, minä lasken kolmeen", suostui Rainar.
"Meill' Pohjola luminen on kotimaa, sen rannoilla lietemme nyt leimuaa, siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks', ja jalosti povemme sykkäeli."
Laulu sujui aika hyvästi.
Ville lauloi niin selvästi ja kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Olli murista jyryytti matalla äänellään, jota Elsa nimitti puuroääneksi. Laulaessa oli hänestä sanat pääasia.
Kun he olivat hyvällä alulla ja Rainar huomasi Villen laulavan oikein, siirtyi hän itse toiseen ääneen. Siitä toinen osa vain parani.
"Ja usein Nevan vettä ratsut kaalailla sai, ne ui yli Veikselin kuin pitoihin kai, ne aseemme Reinin rannalle toi ja Tonavasta keisarin maljoja joi."
Antti oikasihe, sipasi viiksiään syrjään, pullisti poskensa ja oli puhaltavinaan suurta bassotorvea. "Pum — pum — pu-pum —" Se kuului niin luonnolliselta, ja hän pysyi niin hyvässä tahdissa, että ihan ihme. Villen täytyi kesken laulun kääntyä katsomaan Rainaria, joka ei milloinkaan ennen ollut kuullut Antin matkivan bassotorvea.
Kimo suipisti korviaan ja pää nyökkäsi tahdissa, tuntuipa se jalkojaankin nostavan korkeammalle kuin ennen.
— "Sen marssin se Antti tuntee", sanoi Ville, ensimäisen säkeistön loputtua. "Eikö niin?"