— "Tietysti minä Suomen ratsuväen marssin tunnen, kuulin sen siksi monta sataa kertaa rykmentissä. Se vasta jotain oli, kun seitsemänsataa hevosta yhtaikaa nosti jalkansa ja pani ne yhtaikaa maahan, että koko harjotuskenttä kumahti. Rat — rarat — rarat! rätisytti torvensoittaja everstin vieressä. Samassa törähytti koko soittokunta, niin että ilma tärisi. Kaikilla soittajilla oli valkeat hevoset."
— "Kuules, Rainar, soittokunta ratsasti valkeilla hevosilla", sanoi
Ville.
— "Tapa on semmoinen", toimesi Rainar.
— "Siellä oli eräs maalahtelainen, joka puhalsi suurinta torvea", Antti jatkoi. "Sillä pojalla oli keuhkot kestämään. Torvi kiersi hänet ihan ympäri, kun hän istui hevosen selässä."
— "Lauletaanko seuraava säkeistö?" sanoi Ville. "Antti puhaltaa alusta asti."
— "Mitenkäs se alkaakaan?" kysyi Rainar. "Minä en oikein muista."
— "Sälöt poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kipenet välkkyvi kavioista. Kuin koi miekan säihkyvi sivallus ja Pohjolassa koittava on vapaus", muisti Ville. "Eikös se nyt sovi hyvästi, kun olemme menossa hevosen etsintään".
— "Rat — tararat — rattat", töryytti Antti, pitäen kättään torvena suun edessä. Yhtaikaa he kaikki sitten alottivat.
Vanha mummo tuli mökkeröisestään, jonka ohi he juuri ajoivat. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä ja näytti oikein säikähtyneeltä. Mutta kun Ville kohotti lakkiaan ja tervehti, nyykisti hän ja hymyili, jotta hän ei kai pitkiin ollut koettanutkaan, niin yksinäiseltä ja köyhältä siellä näytti. Reipas mies olisi olkapäällään mökkipahasen kumoon sysännyt.
— "Kertokaa, Antti, vähän rakuunarykmentistä", pyysi Ville laulun loputtua. "Rainar niin mielellään tahtoisi kuulla. Ehkä siitä, miten ensimäinen ratsuparvi leikkisodassa vangitsi koko komppanian."