Ville pettyi pahasti. Hän olisi mieluimmin toisten kanssa samoillut koko salon, vaikka olisi pitänyt tullen mennen kulkea kolme peninkulmaa. Mutta kun hän oli vielä vähän puhellut kahden kesken Antin kanssa, ymmärsi hän sen Rainarin tautta paraimmaksi.
— "Viisain tähän meidän on jäädä tälle puolen. Etempänä on vain soita ja rämeitä. Onhan täälläkin metsää kypikyllä, josta etsiä. Jospa onnistuisimme yhtä hyvin kuin ketunpyynnissä. Kymmenen markkaa on majatalon isäntä luvannut sille, joka ensiksi hevosen näkee, vaikka kuolleena."
Olli oli löytänyt vatukon, jota oli miltei mahdoton jättää, ja hän jäi mielellään. "Mikäs ilo on juoksennella sillä lailla salon halki", hän tuumi.
— "Tämä polku vie suoraan mökkiin", selitti Antti, laskien leilin suuren petäjän juurelle. "Eipä siltä. Kimo tulee kyllä toimeen pari tuntia."
— "Me lähdemme kuitenkin saattamaan vähän matkaa, palaamme sitten tänne syömään aamiaista", päätti Ville pannen eväslaukkunsa leilin viereen. "Eikö panna lippua merkiksi, niin näemme petäjämme jo etäälle?"
— "No, tämän nyt muutenkin tuntee", arveli Rainar. "Tokkohan kahden ihmisen syli sen ympärille riittää?"
Ville sitasi lipuksi nenäliinan karahkaan, jonka pisti ryhmyiseen kaarnaan.
— "Nyt tämä on oikea päämaja", sanoi Antti.
— "Hohoi! Hohoi!" huusivat toiset miehet jo hyvin kaukaa.
— "Minun pitää nyt jouduttautua tavottaakseni heidät", toimesi Antti. Kaikki he saattoivat Anttia aution palokankaan poikki, jonka takana taas havumetsä korkeana, tummana seinänä kasvoi.