— "Elkää nyt lähtekö kauvemmaksi", sanoi Antti, kun he jo kappaleen metsääkin olivat kulkeneet. "Mutta tähystelkää nyt tarkkaan ympärillenne, näkyykö hevosta tällä puolen. Jos huomaatte sen, niin karjaskaa kaikin voimin. Elkääkö menkö liian loittoolle päämajasta."
— "Onpa mustikoita!" huudahti Olli, joka jo istua nökötti mättäällä ja molemmin käsin riipi marjoja varsista, jotka ylettyivät hänen päätään ylemmä. "Emmekö voi jäädä tähän vähäksi aikaa?"
Ville olisi mieluimmin ensin syönyt aamiaista ja sitten marjatellut. Mutta ihania marjoja siellä kasvoi! Sääli oli niitä jättää. "Tämmöistä marikkoa ei ole Helsingin läheistössä", hän sanoi piloillaan Rainarille.
Rainar tuskin saattoi vastata, kun oli juuri ikään kourallisen suuria sinervänmustia marjoja suuhunsa pannut. Hänen kätensä olivat jo kuin värjätyt ja hänen suunsa niin musta, että Ville nauroi, jotta raikui. Ei kukaan heistä ollut milloinkaan edes maistellut niin maajaita mustikoita, joita siellä oli niin, että varret nuukottivat.
— "Olli, missä sinä olet! Me menemme nyt. Tule, tule!" huuteli Ville viimein. "Me saatamme sairastua, jos syömme liiaksi ja päälle päätteeksi leivättä."
Olli istua nakotti yhä samassa paikassa. "Olettepa te nyt kiireisiä", hän sanoi noustessaan. Siinä se nyt oli. Hän oli mustikoissa istunutkin. Housut olivat kamalan näköiset. "Mutta eihän se ole sinnepäinkään", hän huusi.
— "No, kyllä me tiedämme, minne menemme. Me olemme ikään katsoneet kompassia. Tule tänne, niin näet itse", vastasi Ville. "Tuonnepäin on pohjoinen ja Kangasala on pohjoisessa. Meidän on mentävä päinvastaiseen suuntaan, siis etelään, tännepäin. No!"
— "Tuollahan kulovalkeakin on raivonnut", sanoi Rainar, osottaen puiden välistä aukeamaa.
— "En minä sitten ymmärrä. Mielestäni minä en ole ainoatakaan kertaa käännähtänyt. Minä olen vain istunut samalla mättäällä ja ojennellut käsiäni ympärilleni", toimesi Olli. "Muutenhan minä olisin jo ennemmin huomannut istuvani marjoilla. Katsokaapas, minkälaisia marjapilkkuja on housuissani."
— "Kyllä sinä olet monasti käänteleinyt", nauroi Ville. "Näkeehän sen selvästi. Hohoi! Hohoi! Eteenpäin! Päämajaan!"