— "Nyt minä en tiedä muuta neuvoksi kuin tallustella miehiä vastaan", sanoi Ville viimein. "Jos kulemme suoraan pohjoiseen, niin täytyyhän meidän tavata heidät. Pohjoiseenhan he aikoivat. Niin sanoi Antti, ja tietäähän sen maantiedosta. — Se on sittenkin parempi, kuin täällä haikailemistaan haikailla."
— "Totta kai he huutavat palatessaan", arveli Rainar, "silloinhan kuulemme. Paljonkohan kello lienee? Kiusallista oli, että kelloni jännin katkesi."
— "Aikoja sitten on ollut päivällisaika", sanoi Olli. "Minulla on niin nälkä, että ihan voin pahoin. Marjat ovat yhtä tyhjän kanssa."
He kulkivat suoraan eteenpäin, tarkastivat välistä kompassia ja jatkoivat matkaa, yhä suoraan eteenpäin. Pahinta oli, että Rainarin toinen kenkä hankasi. Jalkaa pakotti kohta niin kovasti, että he käärivät siihen nenäliinan ja vetivät sukan ja kengän jalkaan. Se vain pahensi. Kenkä puristi, ja se koski niin, että hän tuskin enää askeltakaan voi ottaa.
— "Parasta on, että te menette kahden ja jätätte minut", hän sanoi.
"Minä kuitenkin kohta kuolen."
— "Ole nyt joutavoimatta", nauroi Ville. "Mitenkä me kolme eroaisimme!
Odotetaan tässä kaikki."
— "Miehet ovat varmaan kulkeneet toista tietä, muuten kai jotain ääntä kuuluisi", arveli Olli. "Kestää kai tässä kotveroinen odottaa. Saavat lähteä meitä miesvoimalla etsimään ja löytävät meidätkin kuusenjuurelta niinkuin ne mökin lapset."
— "No, mutta, Olli! Mitä sinä luulisit isän sanovan, jos hän sen kuulisi! Emmehän me ole seitsen- ja kahdeksanvuotisia tyttöjä. Koetetaanpas huutaa: Antti!"
— "Antti!" vastasi kaiku siinä silmänräpäyksessä ihan lähellä. Tuntui niin kummalliselta kaiun hieman pelokas: "Antti".
— "Kyllä me kuulemme, kun he tulevat. Ja jolleivat he satu kulkemaan tästä ohi" — Ville tuskin itsekkään uskalsi sitä ajatella — "niin täytyyhän meidän lopulta löytää tie. Valtamaantie Kangasalle kulkee tästä, ja ennemmin tai myöhemmin me yhytämme rautatien."