— "Ville! Olli!"
— "Ville! Olli!" vastasi kaiku ihan heidän vieressään, Antin iloisella äänellä.
— "Täällä, Antti!" Ville heittäysi Antin kaulaan.
— "No, olette te kai odottaneet. Kauvan se kestikin", tuumi Antti katsoen kelloa. "Me emme ole kotona ennen kahdeksaa."
— "Aamullako?" kysyi Ville.
— "Aamulla! Ei, tänä iltana, mutta kiirettä on pidettävä. Siinäpä sievä maja", hän sanoi. "Minä pistäysin päämajassa ja näin kyllä teidän käyneen siellä ja syöneen ja ottaneen pois lipun. Siitä päätinkin teidän olevan likettyellä. Mutta jollen minä olisi huutanut, olisin vaikka kymmenesti saattanut mennä tämän pesän ohi sitä huomaamatta."
— "Joko te kävitte päämajassa, Antti!" hämmästyi Ville. "Millaisia matkoja lienette kulkenutkaan! Mutta emme me ole ottaneet pois lippua."
— "Emmekä me ole syöneetkään", liitti Olli.
— "Minä huomasin vain leilin tyhjäksi, eikähän Olli tavallisesti tyydy ainoastaan maitoon."
Ei Ville eikä Olli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Rainar, joka unen pöpperössä majasta kömpi, ei ymmärtänyt senkään vertaa. Mutta aivan pyörälle he joutuivat, kun he muutamain sylien päässä havumajasta yhtäkkiä seisoivat sen suuren petäjän juurella, jonka Rainar niin hyvin tunsi sen vinosta latvasta. Vähän merkitsi, että lippu oli poissa ja leili tyhjä, mutta hehän olivat siinä — siinä ihan lähellä — ja he olivat tuntikausia kulkea kupittaneet suoraan Kangasalaa kohti!