Äidillä ei ollut mitään vastaväitteitä itse "laitoksesta". Mutta saatuaan kuulla, että hänen piti erota lapsestaan, itki hän niin, kuin olisi itsekin ollut lapsi, ja uhkasi vaivaishoidon esimiestä sillä, että oli tuleva koko ijäkseen onnettomaksi, jos lasta ei pidetty kuin pikku prinsessaa.
Ja yön makasi hän lapsi sylissä, kuin se olisi ollut vasta vuoden ijässä, ja hoiteli sitä kuin sairasta.
"Onpa sentään aina edes pieni sulka enkeliä jäljellä paatuneimmassakin ihmissydämmessä", sanoi Omeyer, joka mielellään huomautti hyvää ja valoisaa puolta kaikesta ja kaikista. "Jos me emme sitä saa näkyviin, niin saavat lapset."
Lapsella oli se onni, että hän joutui lastenkotiin yhtä aikaa kolmen muun laiminlyödyn olennon kanssa. Tyttönen ei tullut liiaksi vetämään puoleensa kuuden kolmatta muun lapsen eikä myöskään valppaan neiti Sivertsenin huomiota. Aluksi jakautui kaikki tasan neljän uuden tulokkaan kesken.
Ane ei paljoakaan surrut joutumistansa uusiin oloihin. Hän rohkeasti käveli kaikkialla uljaine pystynenineen, pienine suineen ja hienoine hiuspalmikoineen ja vapaasti katseli kaikkea harmailla, vilkkailla silmillään.
Hiuspalmikko jo ennen päivällistä soviteltiin kiekuraksi niskaan, mutta muut ulkoasun omituisuudet saivat pysyä entisellään.
Jo päivällisellä sattui hän vetämään puoleensa neiti Sivertsenin huomion, vieläpä sellaisella tavalla, että se ei ollut hänelle onneksi.
Ruokarukouksen aikana harhailivat Anen silmät levottomina kuin kärpäset ympäri huonetta ja viimein kiintyivät neiti Sivertseniin, jolla oli tapana rukousta lukiessaan pitää silmänsä ummessa ja päänsä kallellaan.
Hän tuskin ehti päästä loppuun, kuin Ane synnynnäisellä suoravaisuudellaan kysyi:
"Minkä tähden sinä makasit?"