"Mitä sinä sanot?" tiuskasi neiti tylysti sekä jatkoi puoliääneen ja vähän pilkallisesti: "Sinä et ehkä ymmärrä, mitä nenäkkäisyys on, kun raukka olet niin laiminlyöty."
Mutta vaikka neiti lakkaamatta pitikin Anea silmällä, lentelivät tytön silmäykset kuitenkin lakkaamatta kaikkialle, sivellen joka esinettä päältä, sivulta, takaa ja välistä; ne lipuivat edes takaisin kuin muurahaiset vedessä uivalla oksalla. Hän oikein vaistomaisesti väijyi ja etsi — niin mitä? Itsenäisyytensä säilyttämiskeinoja.
Vaikka olikin neljä tulokasta, joiden kesken vaarin pito oli jaettava, niin neiti kyllä tiesi, kutka tämän lapsen vanhemmat olivat, ja sitä paitsi hänellä myöskin oli monta syytä ottaa lukuun, millaiset ne vanhemmat olivat. Sillä Ane puolivilline tiikerin luontoineen oli yhtä saaliinhimoinen kuin kalalokit kootessaan saalista pikku kalain parvesta. Olihan se varsinaisesti kuulunut kotikasvatukseen, jopa ollut keinokin millä saavuttaa vanhempain suosiota ja ystävyyttä.
Vaikka neiti syöttikin hänet kuinka kylläiseksi hyvänsä, niin Ane kuitenkin käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa silmänvälttymää, kuin oli pihalla leikkimässä tai päivänpaistetta nauttimassa, ja pujahti ulos portista naapuritaloihin, yhteen kerrassaan, kerjäämään ruokaa, koska hänellä oli niin nälkä.
Tottapa hänellä olikin, koska sitä valitti, arvelivat vaimot ihmetellen ja antoivat hänelle, mitä pyysi. Ja sitte he puhelivat kokouksissa lastenkodista ja sen johtokunnasta ja neidistä ja nälkäisistä lapsista, kunnes nämä puheet, kierreltyään kolme viikkoa kaikki nurkat ja sopukat, viimein saapuivat lastenkotiin.
Silloin neiti Sivertsenin muoto muuttui vielä pitemmäksi ja liikkeet vielä miehekkäämmiksi.
Ensin hän riensi vinnille tutkimaan Anen laatikkoa. Sieltä löytyi ainoastaan pikku kerä, palanen kattoruunun lasia, muutamia nuppineuloja, mustetolpon kansi, tyhjä tärkkelysrasia ja — neidin kauhuksi — kaksi hopeaista teelusikkaa. Pitemmälle ei Ane vielä ollut ehtinyt kalleuksien kokoamisessaan.
Mutta mitään syötävää ei sieltä löytynyt. Tytöllä täytyi siis olla ruokavarastonsa jossakin muualla, ajatteli neiti, kiihkeästi viittoen itsekseen.
Vinniltä hän suuntasi kulkunsa Anen sängyn luo, ja ihan oikein: olkimatrassin alla oli tämän lokin kätköpaikka.
Hän huusi apuopettajatarta.