"Janna hyvä, tule katsomaan! Kyllä näkyy, että hän ei ole tarvinnut ruokaa muualta. Hänessä on synnynnäistä tuo kokoileminen."
Ja yhdessä he säilystä vetivät esiin leipää, palasia ja viipaleita, korppuja ja kuoria. Löytyi sieltä joukosta joku luukin ja lihapala ja neiti sai suuren esiliinansa ihan täyteen.
Mennessään pihan poikki viemään saalista porsaille, tapasivat he Anen, ja hänen pikku pystynenänsä kääntyi heihin päin ihan pelottomasti.
"Ane, mistähän luulet meidän löytäneen nämä tavarat?" kysyi neiti.
"Minun sängystäni", vastasi Ane niin iloisesti ja suoraan, kuin olisi odottanut kiitosta kokoavasta ja säästävästä luonteestaan.
Sivertsen näytti ikään kuin vähän hymyilevältä, mutta silloin hän aina oli todenperästä vihastunut. Ja Anelle siitä kyllä tuli muutakin kuin hymyä, tuli runsaasti sekä nuhteita että vitsaa.
Ane oppi hyvin pian noudattamaan riittävää varovaisuutta ja teeskenteleväisyyttä tyydyttäessänsä luontonsa taipumusta näpistelemiseen.
Mutta Sivertsenin arvonsa ylläpito-aisti oli myöskin ryhtynyt taisteluun ja taisteli kiivaasti sekä neidin itsensä ja koko lapsijoukon että myöskin tämän puolivillin tyttösen puolesta. Olematta mikään filosoofi tahi muuten mietiskelemiseen taipuva oli hän kuitenkin saanut selville, että valpas omatunto on hyvän yhdyselämän pääehto.
Hänelle tuli kiire selitellä käskyjä uskontotunneilla ja varsinkin seitsemättä, yhdeksättä ja kymmenettä, sillä pitihän hänen koettaa herättää lapsen omaatuntoa.
Ja pienet näpistelyt, joita Ane yhä edelleen harjoitti, antoivat aihetta käsin tuntuvaan ja havainnolliseen opetukseen ja todistukseen, mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on minun, mikä sinun, mikä on synti ja häpeä.