Sen tähden täytyi Sivertsenin antaa tälle yhdelle oppilaalle monta yksityisopetusta ylhäällä vinnillä pitkän, monilaatikkoisen piirongin edessä. Sillä sieltä, jossa kaikki säilyttivät makeisiansa tai raharopojansa, joita olivat jonakin merkkipäivänä saaneet joltakin sukulaiselta, sieltä hävisi milloin mitäkin.
Mutta kuin Ane kerran osasi mitä kavalimmalla tavalla kääntää epäilykset toista viimeksi tullutta kohtaan, niin että se tyttö parka oli koko päivän kantanut syytä ja häpeää ja rangaistusta, silloin läksi Sivertsen Timianintorin laidassa asuvan nikkari Espedal vanhuksen luo, joka oli sekä hänen että koko lastenkodin omanatuntona näkyväisessä muodossa.
Jokapäiväinen hartauden harjoitus ja uskonnon opetus sekä myöskin maallikkosaarnaajan puheet pyhäiltoina olivat jo riittävästi tehneet Aneen soveliasta valmistavaa vaikutusta. Hänessä alkoi jo näkyä heräävän omantunnon puhkeavaa orasta.
Kuin nikkari Espedal sateisena pyhäpäivänä iltahämärissä, palattuaan hartaustilaisuudesta, jossa hän itse oli puhunut, ääneti kuin haamu ja uhkaavana kuin ukkospilvi, hitaasti astui kouluhuoneesen, jossa ilo oli korkeimmillaan elikkä niin korkealla, kuin lastenkodissa oli luvallista, se on: lapset astuivat piirissä, veisaten virsiä, silloin tunsi Ane samoin kuin kaikki muutkin vavistuttavaa aavistusta, että olivat tehneet jotain pahaa.
Espedal oli saman hengen lapsia kuin lastenkodin perustaja. Arkipäivinä hän harvoin poistui pitkästä, matalasta työhuoneesta, jonka kyltissä Timianintorin laidassa oli suuri, musta ruumisarkku maalattuna. Vasta myöhään illalla hän malttoi lähteä johonkin hartauskokoukseen. Mutta sunnuntaina hänen kyllä nähtiin käyvän sekä kirkossa ja rukoushuoneessa että sairasten ja turvattomain luona.
Oli enempi järkevää yhteyttä ja kokonaisuutta hänen yksityisessä sielunhoidossaan kuin hänen puheissaan, sen tunsi hän itse, jopa sanoikin sen suoraan pastorille. Mutta missä oli hätä ja puute ja häntä tarvis, sinne hänen piti mennä.
Yllä ainainen ruskea verkanuttu, päässä yhtä kunnianarvoinen, ruskea, karhea huopahattu ja käsissä mustat hansikkaat, se on: ne olivat aikoinaan olleet mustat ja varmaan kyllin suuretkin, mutta ne olivat muuttuneet kankeiksi ja harmaiksi, ehkäpä mustaamisesta ruumisarkku-voiteella eikä nappi ollut enää moneen vuoteen ylettynyt tavoittamaan reikäänsä kalvosinnivelen kohdalla. Oikea käsi puristi paksua, punaista kävelykeppiä ja sen nojassa teki juhlallisesti ja tarkassa tahdissa joka askeleella puoliympyrän näköisen kaarroksen, jossa tempussa käsivarsi ojentui säteenä ulos avaruutta kohti niin pitkälle, kuin suinkin ylsi.
Hän oli ijältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä ja Anen huomioon kiintyi hänestä enimmin se, että hän painoi leukaansa rintaa vasten ja nosti yläluomensa ylös niin että näki silmälasiensa ylitse, ja puhui kumeasti, kuin olisi ääni tullut hänen sisälmyksistään, ja veti suupieliänsä alas juuri siten, kuin hänellä olisi ollut suitsiraudat suussa ja niitä kovasti vedetty.
Varsinkin tämä viime havainto pysyi Anen mielessä aina ensi hetkestä asti, ja aikaa myöten tuo tunne kasvoi vielä vahvemmaksi.
Hän liikkui itse suitsista talutettuna ja Anesta tuntui kuin olisi ukko ojentanut suitsia hänenkin suuhunsa.