Talvella sai Omeyer uuden mankelin hänen verstastansa.
"Jaa!" huokasi pastori, ja käsi nousi korvan taa; "tämä taas kai,
Tiina, tulee maksamaan jonkun kuusi hopeataaleria."
Mutta joulupäivänä oli alttarilla kirjekuoressa paperilappu ja siinä kirjoitettuna: "Mankeli kuitataan. J. Espedal, nikkari."
Omeyer nauroi hyvillään ja arveli huvikseen näytellä sitä paperia muillekin pyhäin aikana.
Maallikkosaarnaaja nyt kävi istumaan puutuolille ovensuuhun ja kertoi Anen historian, joll' aikaa pastori poltellen kiikkui rottinkituolissaan. Viimein Espedal tempasi kovasti suitsista ja kertoi, minkä iltarukouksen hän oli opettanut tyttöselle. Se tapahtui niin kumealla äänellä että sanat tulivat lausutuksi melkein kuiskaamalla: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Mutta silloin jo lempeä, hyväntahtoinen pastori keskeytti häntä, vaikka hyvin vastahakoisestikin.
"Ei pelottaa, ei pelottaa, hyvä Espedal; pitää vain koettaa houkutella. Pitää kertoa, miten hyvä Jumala on, miten suuresti hän rakastaa siivoja lapsia ja miten murheelliseksi hän tulee, kun lapset ovat häijyjä. Minä luotan enemmän rakkauteen kuin ankaruuteen ja pelotuksiin."
"Eikö se sitte rakkaus kuritakaan ja pelota, herra pastori?" sanoi Espedal vapisevalla äänellä, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että mitä hän oli tehnyt, oli tapahtunut rakkaudesta. "Eivätkö Mooses ja laki ole Jumalan todistuksia hänen rakkaudestaan hänen eksyviä lapsiansa kohtaan?"
Pastori tunsi joutuvansa hämilleen ja turvautui vertaukseen.
"Oletteko kuullut satua auringosta ja tuulesta?" kysyi hän.