"En", sanoi Espedal epäillen ja arvaellen sellaisen kysymyksen tarkoitusta ihan keskellä vakavaa puhetta.
"Ne löivät vetoa, kumpiko ennen saisi turkin kerjäläiseltä. Ja kuinka kävi? Mitä enemmän tuuli puhalsi sitä paremmin kerjäläinen kääri turkkiaan kiinni; mutta kuin aurinko rupesi paistamaan yhä lämpimämmin, silloin joutui turkki pois. Aurinko on rakkaus ja myrskytuuli on ankaruus."
"Ei", sanoi Espedal kumeasti. "Rakkaus on sekä suloinen että ankara."
Pastori kiikkui tuolissaan ja katsahti aina välistä ulos ikkunasta niin kuin tuntien itsensä sekä levolliseksi että mahtavammaksi vastustajaansa, mutta hänen sydämmensä sykki kiivaasti.
Espedal osasi vielä paremmin hillitä itseään ja jatkoi arvokkaasti kuin piispa:
"Rakkaus on sekä suloinen että ankara. On kyllä mahdollista, että minulla on runsaammin myrskytuulta ja teillä runsaammin aurinkoa, mutta auttakaamme siltä toisiamme. Houkutelkaa te, niin minä pelottelen, että Jumalan rakkaus siten vaikuttaisi täydellisemmin meidän molempain kauttamme sen lapsi paran onneksi ja menestykseksi."
Pastori jo tunsi ikään kuin olevansa mahtavamman taidon edessä. Hän myönsi Espedalin olevan oikeassa, puhui kauniisti siitä, kuinka hyvä on ymmärtää toisiaan ja olla toisiaan pahoittamatta, ja sanoi ystävälliset jäähyväset.
Ane tiesi tulevansa iltapäivällä hyljätyksi, sillä joka julkisesti tekee niin törkeän rikoksen, eihän sellainen voinut heti sen jälkeen päästä ripille. Hänen varmaankin täytyi käydä vielä kerta rippikoulua, jota vastoin toiset voivat lentää pois pesästä ulos avaraan maailmaan.
Hän oli uhkamielinen käydessään sakastissa paikallansa ja hymyili aivan iloisesti ystävilleen.
Mutta pastori ei koko aikana katsonut häneen, käveli vain edes takaisin kysellen. Joka kerran, kuin olisi ollut Anen vuoro vastata, kysyi hän joltakin toiselta. Ane katsoi alas päin ja tuli yhä vakavammaksi ja murheellisemmaksi. Loppurukouksen ja virrenvärsyn jälkeen pastori viimein käski häntä jäämään ja vei hänet alttarin eteen.