Ribe käytti tummanruskeaa tekotukkaa ja paksua, valkoista poskipartaa, joka yhtyi suun yläpuolella kummaltakin puolen, ei enää nuorekkaiksi tuuheiksi viiksiksi, vaan suureksi, leveäksi, poikki leikatuksi töyhdöksi, joka peitti suuta kuin uusi kenkäharja.
Omituisinta hänessä oli hänen suuret ruskeat silmänsä, jotka aina välistä laajenivat ihastuksesta siihen, mitä hän itse sanoi.
Pienimmästäkin ja vähäpätöisestäkin asiasta nämä hänen ihmettelevät silmänsä olivat hänen puhuessaan ikään kuin niellä kuulijan.
Eipä hän muuten usein puhunutkaan. Tavallisestihan hän nykyaikoina olikin yksinään. Ja silloin hän aina istui keltaisella sohvalla vanhempiensa kunnianarvoisten syrjäkuvien alla, joissa isällä oli hiuspalmikko niskassa ja äidillä ruusu rintakuopassa.
Tohtori istui piippu kädessä ja silmät katsoa tuijottavina vastaiseen seinään.
Harvasanainen oli Ribe sentään seurassakin, jopa tuttujenkin parissa. Hänen ystävänsä kylänvouti ja kassööri leikillisesti kertoivat muistavansa hänen ainoastaan kerran puhuneen vähän pitemmän lauseen.
Se tapahtui, kuin he olivat Riben luona ryhtymäisillään vistin peluusen.
Kuin pelipöytä oli avattuna, kynttilät sytytettyinä, korttipakka esiin otettuna ja totilasit kunnossa, siiloin tapahtui, että Ribe otti muutamia aika kulauksia, nieleksi kylänvouti Voldia ja kassööriä silmillään ja lausui hitaasti, vedellen aimo savuja piipustaan ja maiskuttaen suutaan joka toisen sanan perästä:
"Mitä sanotte … maistuuko paremmin … aamupiippu … vaiko iltapiippu?… Minun mielestäni … maistuu paremmin … iltapiippu … vai olisikohan … aamupiippu parempi?"
Mutta tuo oli vain ystäväin liioittelua. Ei hän sentään niin harvasanainen ollut.