Viisitoista vuotta oli Ane hoitanut tohtorin kotia palvelijana ja emännöitsijänä. Hän olisi mielellään tahtonut, että häntä olisi sanottu "neitsyt Olseniksi", mutta hänellä nyt oli vanhastaan toinen nimi, "lastenkodin Ane", ja sitä kaikki käyttivät, milloin hänestä puhelivat, kuin hän ei ollut läsnä.
Ribe oli vanha poika ja jo pitkät ajat yksinään asunut pitkässä, valkoisessa, yksinkertaisessa kartanossa, jota vanhat ihmiset vieläkin sanoivat Nymanin taloksi, koska sen entisenä omistajana oli ollut Nyman, mutta nuorempi sukupolvi sanoi sitä Riben taloksi.
Melkein puoli kartanoa oli kuitenkin ihan käyttämättä. Lastenkodin Ane ei käyttänyt sitä osaa edes suurina puhdistusjuhlinaankaan. Pöly sai omin päin levitellä pehmoisia peitteitään vanhanaikaisille huonekaluille, mitä siellä oli.
Ainoastaan keltaisessa kammarissa tuolilla nurkassa vanhan ja korkean seinäkellon luona olisi tarkkaava silmä voinut nähdä monta jälkeä ja merkkiä pölyssä, jos siihen huoneesen koskaan olisi päässyt kukaan vieras katsomaan.
Mutta keltaisen kammarin avain oli aina Riben piirongin laatikossa. Ja molempien ikkunain edessä olivat keltaiset rullakartiinit vaalenneine kukkakoristuksineen olleet alas laskettuina niin kauan, kuin saatettiin muistaa, niin että ohi astujat olivat nähneet ainoastaan hämähäkin verkkoja kuolleine kärpäsineen niiden ja ikkunanruutujen välissä. Meren puoliset kolme ikkunaa sitä vastoin olivat ihan ilman kartiineja, mutta sieltä päin ei soveltunutkaan uteliasten silmäin tirkistellä.
Tohtori tavallisesti oleksi nurkkahuoneessa kartanon toisessa päässä, jossa suuret lehmukset olivat varjostamassa, mutta kuitenkin pitivät oksiaan niin korkealla, että ikkunan edessä seisoen saattoi vapaasti katsella pitkin Rantakatua.
Se huone oli tohtorilla sekä työhuoneena että tavallisena asuinhuoneena, ja siitä oli aina ovi avoinna hänen pieneen makuuhuoneesensa, johon vanha sänky paraiksi sopi seinäin väliin, ympäröitynä vihreillä verhoilla vaaleain, sinikukkaisten tapettien keskellä.
Puhtaaksi pestyllä lattialla, johon oli ripoteltu katajan lehviä, kävi sohvasta oveen ikään kuin maantienä matto, kudottu lastenkodissa sinertävistä ja mustista tilkuista. Siinä välioven luona erosi tie kahteen haaraan. Toinen, Riben päätie, vei sängyn luo; hän näet oli hyvin vanha ja jalat useinkin tekivät palveluksessaan kinastuksen. Toinen mattotie vei kyökin ovelle, ja se oli lastenkodin Anen päätie.
Muuten oli nurkkahuoneessa liiaksikin mattoja ja liinoja, hajallisia kaikki tyyni. Piirongilla, kiikkutuoleilla, pyöreillä pikku pöydillä ikkunain edessä ja kaikkialla, mihin vain soveltuu, riippui valkoisia verkkoja todistuksina lastenkodin Anen hyvästä aistista.
Ainoastaan keltainen koivusohva, päällystetty vahavaatteella, ja pöytä sen edessä olivat vapaat. Mutta työpöytä nurkassa kaikkine kirjoineen, koneineen ja lamppuineen, jota Riben vastustus ja jokapäiväinen käyttäminen olivat kauan suojelleet Anen kietovilta verkoilta, sekin oli nyt peitetty valkoisella virkatulla liinalla. Ribe ei näet enää jaksanut tehdä työtä. Elämän ilta oli tullut ja hän istui nyt sohvassa lepäämässä, kunnes tuli makuuaika.